torstai 31. tammikuuta 2013

Kehuminen

Sannan Good job -postauksesta inspiroituneena huomasin ajautuneeni miettimään kulttuurieroja suomalaisten ja muiden kansallisuuksien välillä, tällä kertaa kehumisen ihmeellisessä maailmassa. "Jeg lurer på hva de virkelig vidunderlige får høre, når superlativene allerede er brukt opp hos oss middelmådighetene." Vapaa suomennos (Sanna kommentoitko, jos menee ihan metsään?) "Kysynpä vain mitä todella lahjakkaat saavat kuulla, kun kaikki superlatiivit on jo käytetty meihin keskinkertaisuuksiin."

Tänään oli PT-tunti ja useamman kerran tunnin aikana kuulin kannustuksen bra jobbe, du er sterk Paula, du klarer to til, kom igjen, en gang til! Kannustuksia tuli juuri sopivasti, uskottavasti. Ei liian usein ja ylisanoilla maustettuna (tosin tuosta vahvuuden kehumisesta lähti ehkä uskottavuus, kun PT näytti eräänkin liikkeen tuplapainoilla siihen nähden millä itse liikesarjaa lähdin tekemään ja näännyin jo ensimmäisen sarjan jälkeen), vaan juuri sillä tavalla sopivasti lisäuskoa ja voimaa antamaan. Suomalainen PT olisi varmaan ollut hiljaa tai sanonut vain, että vielä on pitkä matka edessä... Oletan tietysti näin, koska enhän olisi suomalainen, jos en olisi TODELLA vähän pessimistinen. 

Sanottaisiinko näin missään muualla kuin Suomessa?

Vauva kääntyi selältä mahalleen reilun kolmen kuukauden iässä. "Wau, awesome!" sanottaisiin ehkä jossain muussa maassa. Suomessa sanotaan: "Mutta sehän oli vain vahinko, että saa nähdä milloin oppii tietoisesti kääntymään. Pitäähän se jo päätä pystyssä, mutta kyllä sitä vielä joutuu varomaan koko ajan." Treenin jälkeen pitää vähän sättiä itseään, kun ei jaksanut kaikkia sarjoja puhtaasti, mutta unohdetaan mainita, että jaksoi jo paljon enemmän kuin viikko pari sitten. Asiakkaan kiittäessa saamastaan hyvästä neuvosta, ei voi sanoa yksinkertaisesti "kiitos, mukava kuulla, että olin avuksi", vaan sanoo mieluummin, "tämä on työtäni, kuka vain olisi voinut auttaa sinua yhtä hyvin".

Tapasin tässä vähän aikaa sitten pitkästä aikaa erään suomalaisen ystäväni ja kysyessäni häneltä mitä kuuluu (siis tajusin jopa kysyä, jotain mäkin oon oppinu :) ), hän vastasi (ja tämä on suora lainaus): "Olen niin onnellinen. Kaikki on niin hyvin." Ihanaa, siis ihanaa, että suomalainen voi yhtään vähättelemättä sanoa ääneen olevansa onnellinen. Sitä harvoin kokee Suomen rajojen sisäpuolella. Suomalainen on vähän sellainen, että aina kuuluu mutista partaansa, että kun menee vähän huonosti ja vaikka menisi hyvin, niin silloinkaan ei mene kuitenkaan tarpeeksi hyvin ja varmasti jollain muulla menee paremmin, ja toivottavasti tuo ei nyt luule, että meillä menee tosi hyvin, kun en enempää valittanut, tulee pian kateelliseksi ja luulee, että olen täynnä itseäni.  Kuulostaako tutulta, vai olenko se vain minä, joka taas oletan, että suomalainen perusluonne ei ole muuttunut mihinkään sitten sota-aikojen? Kun suomalaiset on vaan just sellasia. Että jos suomalainen voittaa maailmanmestaruuden, niin jo pitää ensimmäisessä haastattelussa tuoda esille, että ei voittanut tarpeeksi reilusti, ettei vain kukaan luulisi, että nousi menestys hattuun. 

Suomen Mona-Lisa Malvalehto voitti maailmancupin osakilpailun tammikuussa. Edellisestä suomalaisnaisen voitosta oli kulunut yli kolme vuotta. Mutta saatiin siitäkin voitosta ilo nyhdettyä pois, kun eihän siellä edes ollu kaikki maailman parhaat, tuurilla voitti. Tuskin Mona-Lisa edes harjoittelee tosissaan, harrastelee vain.... Huokaus.... 

Mona-Lisa on kehunsa ansainnut!
En missään nimessä halua, että Suomessakin mentäisiin tuohon Amerikan everything is so awesome -tyyliin, mutta ehkä jokin kultainen keskitie toimisi parhaiten. Ei se positiivisuus maksa mitään, eikä kehu ole itseltä pois, saattaa jopa joskus palata takaisin ja siitäkös tulee hyvä mieli (kunhan ei nouse päähän..)!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti